Kävin eilen tällä haavaa viimeistä kertaa neuvolapsykologilla.
Olin itse tehnyt negatiivisen raskaustestin jälkeen sen päätöksen, että lopetan psykologikäynnit. Nyt, kun tammikuun keskenmeno ei täytä ajatuksia joka päivä, en näe enää tarvetta "viedä" aikoja muilta akuutimmin avun tarpeessa olevilta äideiltä tai äidiksi haluavilta.
Viimeinen psykologikäynti oli jälleen kerran ihana: olo tuntui keveältä ja sanoinkin psykologille, että tuntuu kuin olisin noussut pintaan hengittämään hyvin hyvin pitkän ajan jälkeen. Viikko viikolta vanha minäni on tehnyt paluuta - ja nyt vasta huomaan miten rankan aallokon läpi olen käynyt. Korkeat huiput positiivisten raskaustestien aikaan olivat korkeita, samoin hyvät uutiset varhaisultrissa. Ihan vastaavasti aallonpohjat olivat matalista matalimpia, pohjalle tiputtiin niin hetkessä, etten aina edes tajunnut, missä mentiin. Vasta nyt tuntuu, että olen räpiköinyt rannalle ja väsymys iskee hyökyaallon lailla: kävikö tämä kaikki meille ihan oikeasti? Eilen sanoin psykologille, että saan voimaa siitä, että olen kaikesta huolimatta selvinnyt ja tiedän, että mitä elämä eteen heittääkin, siitäkin selvitään.
Sitten tuli tämä päivä. Sateinen, ankea maaliskuun lopun lauantai. Aamun hormonipillerit, synkkä mieli, edessä oleva typerä kesäaika ja tunnin menetys - ja aivan yllättäen alkanut itku. Meille piti tulla pääsiäisvauva, ensimmäisen lapsen laskettu aika olisi ollut nyt tulevana maanantaina. Lapsettomuus ei säästänyt meitä vaan astui sisään ja kävi taloksi. Nyt kutsumaton vieras on jumittunut sohvan nurkkaan eikä lähde vaikka tekisin mitä. Pää on aivan sekaisin hormoneista, epätoivosta ja kuitenkin vähitellen heräävästä toivosta. Tästä huomaa, että lapsettoman taival on ennen kaikkea arvaamatonta: on hyviä päiviä, on huonoja päiviä ja välillä pelkkiä päiviä. Älä pelkää, jos kaikki aina päättyy.
Pääsiäiseen on viikko ja kevät menee eteenpäin. Suljen ensimmäisen raskauden viimeisen luvun maanantaina, heitän viimeiset hyvästit lapselle, jota ei koskaan tullut ja jota kuitenkin niin paljon hetki rakastettiin. Egotripin uusi levy Vuosi nolla on tuonut lohtua näinä surullisina päivinä, ehkä tämä on meille vuosi nolla - vuosi, jolloin jouduimme vihdoin kasvamaan pakon edessä aikuisiksi. Rakkaus on ainoa mikä jää.
Enkä edelleenkään kadu sitä, että eilen oli viimeinen psykologikäynti. Sain luvan soittaa hänelle suoraan heti, jos siltä tuntuu. Pelkkä mahdollisuus siihen tuntuu tällä hetkellä hyvältä. Ei elämä voi heittää yli laidan. Eihän?
*Kursiivikohdat Egotripin biisistä Ainoa mikä jää. Suosittelen!
Olin itse tehnyt negatiivisen raskaustestin jälkeen sen päätöksen, että lopetan psykologikäynnit. Nyt, kun tammikuun keskenmeno ei täytä ajatuksia joka päivä, en näe enää tarvetta "viedä" aikoja muilta akuutimmin avun tarpeessa olevilta äideiltä tai äidiksi haluavilta.
Viimeinen psykologikäynti oli jälleen kerran ihana: olo tuntui keveältä ja sanoinkin psykologille, että tuntuu kuin olisin noussut pintaan hengittämään hyvin hyvin pitkän ajan jälkeen. Viikko viikolta vanha minäni on tehnyt paluuta - ja nyt vasta huomaan miten rankan aallokon läpi olen käynyt. Korkeat huiput positiivisten raskaustestien aikaan olivat korkeita, samoin hyvät uutiset varhaisultrissa. Ihan vastaavasti aallonpohjat olivat matalista matalimpia, pohjalle tiputtiin niin hetkessä, etten aina edes tajunnut, missä mentiin. Vasta nyt tuntuu, että olen räpiköinyt rannalle ja väsymys iskee hyökyaallon lailla: kävikö tämä kaikki meille ihan oikeasti? Eilen sanoin psykologille, että saan voimaa siitä, että olen kaikesta huolimatta selvinnyt ja tiedän, että mitä elämä eteen heittääkin, siitäkin selvitään.
Sitten tuli tämä päivä. Sateinen, ankea maaliskuun lopun lauantai. Aamun hormonipillerit, synkkä mieli, edessä oleva typerä kesäaika ja tunnin menetys - ja aivan yllättäen alkanut itku. Meille piti tulla pääsiäisvauva, ensimmäisen lapsen laskettu aika olisi ollut nyt tulevana maanantaina. Lapsettomuus ei säästänyt meitä vaan astui sisään ja kävi taloksi. Nyt kutsumaton vieras on jumittunut sohvan nurkkaan eikä lähde vaikka tekisin mitä. Pää on aivan sekaisin hormoneista, epätoivosta ja kuitenkin vähitellen heräävästä toivosta. Tästä huomaa, että lapsettoman taival on ennen kaikkea arvaamatonta: on hyviä päiviä, on huonoja päiviä ja välillä pelkkiä päiviä. Älä pelkää, jos kaikki aina päättyy.
Pääsiäiseen on viikko ja kevät menee eteenpäin. Suljen ensimmäisen raskauden viimeisen luvun maanantaina, heitän viimeiset hyvästit lapselle, jota ei koskaan tullut ja jota kuitenkin niin paljon hetki rakastettiin. Egotripin uusi levy Vuosi nolla on tuonut lohtua näinä surullisina päivinä, ehkä tämä on meille vuosi nolla - vuosi, jolloin jouduimme vihdoin kasvamaan pakon edessä aikuisiksi. Rakkaus on ainoa mikä jää.
Enkä edelleenkään kadu sitä, että eilen oli viimeinen psykologikäynti. Sain luvan soittaa hänelle suoraan heti, jos siltä tuntuu. Pelkkä mahdollisuus siihen tuntuu tällä hetkellä hyvältä. Ei elämä voi heittää yli laidan. Eihän?
*Kursiivikohdat Egotripin biisistä Ainoa mikä jää. Suosittelen!
Hyvä, että sulla on se mahdollisuus.
VastaaPoistaMut yllätti taas tällä kerralla se, miten helvetillinen se hormonimyrsky on, joka alkaneesta ja keskeytyneestä raskaudesta seuraa. Sama fiilis siis hieman kuin sinullakin, että nyt vasta olen pinnalla - mulla vaan ei ole sitä surua tässä. Ja mä niin toivon, että kohta ei ole sitä sullakaan.
Musta tuntuu, että pystyn vasta nyt katselemaan edes jotenkin vähän etäältä taaksepäin aikaa syyskuusta helmikuuhun ja tajuan miten kamalan sekaisin sitä on ollut sekä henkisesti että fyysisesti. Ihanaa huomata, että on päiviä, jolloin minä olen taas minä, en vain keskenmenoa ja lapsettomuutta sureva epämääräinen hormonimöykky.
VastaaPoistaMukava kuulla, että vähän valoa taas elämässä. Oon nyt lukenut sun kirjoituksia, sen jälkeen kun kerroit kirjoittavasi, ja ihailen sun kykyä avoimesti ja rehellisesti tunnustaa ne tunteet, joita käyt läpi. Itse kans uskon siihen, että kaikki tunteet pitää käydä läpi, ei saa lakaista mitään maton alle, mutta elämän jatkaminenkin on joskus parasta lääkettä. Vaikken itse keskenmenoa ole kokenut, joten siitä en tiedä, mutta 9v lasta yrittäneenä tiedän, mitä toivominen ja pettyminen on..
VastaaPoistaLuin vähän aikaa sitten lauseen, joka tuntui aika osuvalta - Elämässä ei ole kyse siitä, ettei kaadu, vaan siitä, että jaksaa aina nousta ylös. Niin se taitaa olla, mutta joskus sitä vaan nousee saman tien, joskus on pakko jäädä makaamaan vähän pitemmäksi aikaa keräämään voimia. <3
Kiitos kannustavista sanoista, se on juuri näin. Ja sitten on ihanaa huomata, kun alkaa tuntea jälleen olevansa oma itsensä (tai ainakin jotain sinne päin) ja siitä tietää, että pahinkaan tuska ei voi kestää ikuisesti.
VastaaPoistaVoimia. <3